Perjantai-aamu oli yksi matkan odotetuimmista päivistä. Ohjelmassa oli Extreme Survival Teamin vaellus Hrajelin vuoristoaluelle ja lisäksi kuudella matkalaisella oli ohjelmassa kummilapsien tapaaminen.

Tuttuun tapaan BAS:n kuski nouti Suomen EST-matkalaiset hotelilta ja sen jälkeen haettiin Shatillasta 19 lasta ja 3 työntekijää. Lapsista 18 oli Shatillasta ja 1 Wavelista.  Lapsia oli ohjeistettu ottamaan eväsleivät mukaan ja lisäksi Suomen Punaisen Ristin Herttoniemen yksikkö lahjoitti vaeltajille juomavedet, hedelmät ja energiapatukat.

Ajomatka taittui iloisissa tunnelmissa. Lapset lauloivat arabiankielisiä lauluja ja  tunnelma oli korkealla. Matkan tekoa ei haitannut sekään, että oppaat unohtuivat matkan varrelle. Kuskille oli unohdettu antaa tieto, että heidät otetaan kyytiin. Muutamien puheluiden jälkeen oppaamme Avedis oli ratkaissut ongelman ja hurautti omalla autollaan lähemmäs Hrajelia. Poimimme hänet ja toisen oppaan Nicholaksen kyytiin hieman ennen vaelluspaikkaa.

Toinen oppaista olikin minun ja Kirstin vanha tuttu. Avedikseen sain tutustua jo maratonilla 2008. Sen jälkeen olemmekin tavanneet vuosittain Beirutin maratonilla. Hänestä ja hänen yrityksestään Sport4life onkin tullut EST:n toiminnalle hyvä yhteistyökumppani. Hän tuntee Libanonin vaelluspaikat ja tarjoaa palvelut kohtuulliseen hintaan. Lisäksi hän osaa kertoa vaellukseen, luontoon ja urheiluun liittyvistä asioista sekä englanniksi että arabiaksi.

Vaelluspaikalle päästyämme jaettiin eväät. Heti eväät saatuaan lapset alkoivat nauttia energiapatukoita. Yritimme kertoa heille, että eväät kannattaisi säästää matkalle, koska edessä on pitkä urheilusuoritus. Kirsti kertoi, että sama ilmiö oli nähtävissä maratonin aamuna. Minimaratonille matkaan tarkoitettujen eväiden nauttiminen aloitettiin heti.

Reitin alkumatkasta löysimme omenapuita. Lapset poimivat innokkaina omenoita sekä heti nautittavaksi että äideille vietäväksi. Osa lapsista keräsivät reppunsa niin täyteen omenoita, että painoa kertyi useita kiloja. Voitte vain kuvitella, miten ylämäkeen kävely sujui painavien kantamusten kanssa.

Vaellus reitti oli haastava. Matkaa oli taitettavana n. 10 kilometriä. Alkumatka oli kovaa nousua. Moni pieni vaeltaja meinasikin menettää toivon omasta jaksamisesta. Kun pääsimme määränpäähän, niin muutama tytöistä kertoi kuinka tuntui hyvältä se, että pystyi tähän suoritukseen. Keskusteltiin siitä, kuinka tärkeätä on yrittää, vaikka välillä tuntuu, että voimat ei riitä. Tämä ei päde pelkästään urheilussa vaan elämässä yleensä. Yksi tyttö soitti minulle laulun, joka auttaa häntä jaksamaan silloin kun on vaikeaa. Hän kertoi kuunnelleensa sitä vaelluksenkin aikana.  Tytöt sanoivat monta kertaa ”me teimme sen, pystyimme siihen, tämä luo uskoa itseen”. Näitä keskusteluja käydessä ajattelin, että yksi tärkeä tavoite on saavutettu.

Vaelluksella keskustelujen teemana oli myös palestiinalaisten tilanne, luonnon kauneus, perhesuhteet ja muistelua EST:n minimaratoneilta. Palestiinalaisten tilanteesta mieleenpainuvimpana keskusteluna oli 14-vuotiaan tytön pohdinta siitä, miksi palestiinalaiset eivät voi tehdä työtä pakolaisleirien ulkopuolella. Tytön isä on ammatiltaan insinööri ja elättää perhettään Shatillan leirissä pitämällään tupakkakaupalla. Tyttö pohti asiaa siltä kannalta, että syyrialaiset voi tulla Libanoniin töihin mutta palestiinalaiset, jotka asuvat Libanonissa ei voi tehdä työtä. Miksi näin on? Onko se reilua? Ei siinä paljon suomalaisella psykologilla ollut vastauksia annettavana.

Vaellus on suuri kontrasti leirien olosuhteisiin. Vuorilla on tilaa liikkua, hengittää raitista ilmaa ja nauttia myös hiljaisuudesta. Vaelluksella on myös mahdollisuus ylittää itsensä ja saada uskoa omiin voimavaroihin. Vaelluksen aikana lapset hakivat kontaktia aikuisiin. He pääsivät harjoittelemaan englanninkieltä. Moni lapsi tuli rohkeasti puhumaan. Osalla lapsista on niin hyvä englannin osaaminen, että se mahdollistaa syvällisempienkin keskustelujen käymisen. Yhteinen matkan teko näytti jälleen myös sen, että kommunikoida voi niin monella eri tasolla. Kieli ja puhuminen on vain yksi niistä.

Kotimatkalla tunnelma oli hiljainen. Suurin osa lapsista nukahti melkein heti autoon päästyämme. Osa tytöistä halusi, että istun heidän viereensä. He halusivat keskustella vielä kotimatkan. Keskustelujen teemana oli ikävä ja muistanhan heidät varmasti, vaikka lähdenkin pian takaisin Suomeen.  Neljätoistavuotias Rawan antoi minulle mukaan kirjeen, jotta en unohtaisi häntä.  Lopetan tämän blogi-tekstin hänen sanoihinsa.

” Birds can fly, water can dry, but my love for you will never die.”