Saavuimme viime yönä Mikon kanssa Beirutiin. Matka pitkittyi useilla tunneilla, koska jatkolentomme Istanbulista Beirutiin myöhästyi useita tunteja. Matka sujui kuitenkin yllättävän nopeasti, koska meillä oli mielenkiintoista matkaseuraa: EST-ryhmän uusi jäsen Kirsi Haapalaakso. Hän palasi Libanoniin 25 vuoden tauon jälkeen.

Kirsi lähti vuonna 1985 kansainvälisen Punaisen Ristin avustustehtäviin Etelä-Libanoniin pystyttämään kenttäsairaalaa pohjoismaisessa tiimissä. Kirsin oli tarkoitus lähteä Somaliaan, mutta kahden tunnin varoitusajalla ja parin minuutin miettimisajalla hän päätyi lähtemään Libanoniin. Kahdessa tunnissa Kirsi hoiti työstään virkavapaan, pakkasi laukkunsa ja ilmoitti äidilleen määränpäänsä. 

Kirsi kuvasi liikuttavia kokemuksia mm. siitä, kun he pääsivät  Saidan lähistöllä olevalle saarretulle alueelle viemään ihmisille ruokaa ja postia.  Liikuttavinta oli ollut, kun hän sai olla mukana sveitsiläisen delegaation viedessä kirjeen eräälle naiselle. Naisen poika oli ollut n. 16 vuotta sotavankina. Poika kertoi kirjeessä, että hän oli vapautunut.  Äidin ilo oli sanoin kuvaamaton. 16 vuoden vankeus  tuntui nuoresta sairaanhoitajasta ihmiselämän pituiselta ajalta.

Kenttäsairaala, jossa Kirsi työskenteli, oli Jezzenessä. Hän vietti Libanonissa yhteensä yli kaksi kuukautta.  Kirsillä on ollut vuosia ajatuksissa päästä käymään Libanonissa. Viime syksynä hän löysi EST-tiimin tuttavansa kautta ja nyt hän on odottavin tunnelmin mukana matkassa. 

Minulle on ollut mielenkiintoista kuunnella Kirsin kokemuksia. Uskon, että saamme matkan aikana kuulla paljon lisää hänen työkokemuksistaan, mutta myös siitä miten Libanon on muuttunut 25 vuodessa.

Kirsti Palonen viestitti perjantaina aikaa Shatillan pakolaisleirissä. Hän pääsi seuraamaan lasten harjoituksia sunnuntain minimaratonille. Lapset odottavat innokkaana sunnuntaita.  Itsekin olen odottavissa tunnelmissa. Joudun tosin ensin juoksemaan 42 kilometriä, ennen kuin pääsen seuraamaan lasten iloa.