Maratonin jälkeisenä yönä nukutti hyvin. Lihaksissa tunsi, että oli eilen juossut 42 kilometriä. Myös varpaissa olevat rakkulat muistuttivat juoksusta. Kävely näytti kuitenkin suhteellisen normaalilta ja heti aamusta kävelin jo yhden kerroksen rappuset alas hotellin ravintolaan aamiaiselle. Sen verran minussa on kilpailijan luonnetta, että en viitsinyt odottaa hissiä yhden kerroksen takia.

Aamiaisella ruoka maistui tavallistakin paremmalta. Aamupala hotellilla on myös matkaporukan mukava kokoontumispaikka. On aina yllätys ketkä matkaporukasta sattuvat samaan aikaan syömään. Tämän aamun keskustelujen aiheet vaihtelivat eilisen maratontapahtuman tunnelmista maahanmuuttajapsykologin työhön ja ihmisten kohtaamiseen yllättävissä paikoissa. Keskusteluissa oli tietysti myös viikon ohjelma. Aamiaiselta ihmiset erosivat viettämään ohjelmavapaapata päivää omiin mielenkiinnon kohteisiinsa.

Iltapäivällä suuntasimme Mikon kanssa matkamme Ashrafiehin kaupunginosaan. Reissussa oli parasta se, kun sai seurata paikallisten taksikuskien ja muiden liikenteessä olevien käyttäytymistä. Kilpailu ja toisten nokkiminen oli selkeästi näkyvissä. Taksikuskimme oli selkeästi näreissään yhden pikkubussin kuljettajan toiminnasta. Häntä kiilattiin ja yritettiin ohittaa moneen kertaan. Vierelle myös pysähdyttiin ja kuskin äänensävystä päätellen suulliset viestit eivät olleet kiitoksen sanoja.  Huomasin miettiväni, että tarvitseeko Libanonissa ajokorttia ja jos tarvitsee niin, mitäköhän kortin saamiseksi vaaditaan. Liikennesääntöjä ei voi olla monia ja ajotaitona paras on röyhkeys ja pelottomuus. Sulje silmäsi ja aja! Selvisimme kuitenkin edestakaisesta matkasta ilman kolaria ja se oli minusta jo hyvä saavutus tälle päivälle.

Alkuillasta kokoonnuimme osan Suomi-porukasta kanssa hotellimme Mayflowerin baariin. Kävimme läpi tulevan viikon ohjelmaa. Huomista Shatillan pakolaisleirin vierailua odotettiin kovasti. Keskusteluissa eli myös viime vuoden matka ja kokemukset leirivierailuista. Päällimmäisinä muistoina viime vuoden matkalaisilla oli ihmisten selviytyminen kurjissa oloissa. Puhuttiin toivosta ja uskosta parempaan huomiseen. Puheissa eli myös Suomeen tulevien pakolaisten kotouttaminen ja maahanmuuttajien kohtaaminen yksilöinä. Kuinka helppoa on laittaa ihminen tiettyyn ryhmään ja olla kuulematta yksilön tarinaa.  Etenkään byrokratian viidakossa meillä ei ole riittävästi aikaa kohdata ihmistä oli hän sitten kantasuomalainen, pakolainen tai maahanmuuttaja. Jokainen meistä voi vaikuttaa omaan toimintaamme – onneksi!

Illan kuluessa ihmiset jakaantuivat ruokailemaan, huoneisiin lepäämään ja valmistautumaan huomiseen. Huomenna on edessä matkan ensimmäinen pakolaisleirivierailu. Aamulla klo 9 lähdemme kohti Shatillan leiriä.