Perjantai-aamu oli yksi matkan odotetuimmista päivistä. Ohjelmassa oli Extreme Survival Teamin vaellus Hrajelin vuoristoaluelle ja lisäksi kuudella matkalaisella oli ohjelmassa kummilapsien tapaaminen.

Tuttuun tapaan BAS:n kuski nouti Suomen EST-matkalaiset hotelilta ja sen jälkeen haettiin Shatillasta 19 lasta ja 3 työntekijää. Lapsista 18 oli Shatillasta ja 1 Wavelista.  Lapsia oli ohjeistettu ottamaan eväsleivät mukaan ja lisäksi Suomen Punaisen Ristin Herttoniemen yksikkö lahjoitti vaeltajille juomavedet, hedelmät ja energiapatukat.

Ajomatka taittui iloisissa tunnelmissa. Lapset lauloivat arabiankielisiä lauluja ja  tunnelma oli korkealla. Matkan tekoa ei haitannut sekään, että oppaat unohtuivat matkan varrelle. Kuskille oli unohdettu antaa tieto, että heidät otetaan kyytiin. Muutamien puheluiden jälkeen oppaamme Avedis oli ratkaissut ongelman ja hurautti omalla autollaan lähemmäs Hrajelia. Poimimme hänet ja toisen oppaan Nicholaksen kyytiin hieman ennen vaelluspaikkaa.

Toinen oppaista olikin minun ja Kirstin vanha tuttu. Avedikseen sain tutustua jo maratonilla 2008. Sen jälkeen olemmekin tavanneet vuosittain Beirutin maratonilla. Hänestä ja hänen yrityksestään Sport4life onkin tullut EST:n toiminnalle hyvä yhteistyökumppani. Hän tuntee Libanonin vaelluspaikat ja tarjoaa palvelut kohtuulliseen hintaan. Lisäksi hän osaa kertoa vaellukseen, luontoon ja urheiluun liittyvistä asioista sekä englanniksi että arabiaksi.

Vaelluspaikalle päästyämme jaettiin eväät. Heti eväät saatuaan lapset alkoivat nauttia energiapatukoita. Yritimme kertoa heille, että eväät kannattaisi säästää matkalle, koska edessä on pitkä urheilusuoritus. Kirsti kertoi, että sama ilmiö oli nähtävissä maratonin aamuna. Minimaratonille matkaan tarkoitettujen eväiden nauttiminen aloitettiin heti.

Reitin alkumatkasta löysimme omenapuita. Lapset poimivat innokkaina omenoita sekä heti nautittavaksi että äideille vietäväksi. Osa lapsista keräsivät reppunsa niin täyteen omenoita, että painoa kertyi useita kiloja. Voitte vain kuvitella, miten ylämäkeen kävely sujui painavien kantamusten kanssa.

Vaellus reitti oli haastava. Matkaa oli taitettavana n. 10 kilometriä. Alkumatka oli kovaa nousua. Moni pieni vaeltaja meinasikin menettää toivon omasta jaksamisesta. Kun pääsimme määränpäähän, niin muutama tytöistä kertoi kuinka tuntui hyvältä se, että pystyi tähän suoritukseen. Keskusteltiin siitä, kuinka tärkeätä on yrittää, vaikka välillä tuntuu, että voimat ei riitä. Tämä ei päde pelkästään urheilussa vaan elämässä yleensä. Yksi tyttö soitti minulle laulun, joka auttaa häntä jaksamaan silloin kun on vaikeaa. Hän kertoi kuunnelleensa sitä vaelluksenkin aikana.  Tytöt sanoivat monta kertaa ”me teimme sen, pystyimme siihen, tämä luo uskoa itseen”. Näitä keskusteluja käydessä ajattelin, että yksi tärkeä tavoite on saavutettu.

Vaelluksella keskustelujen teemana oli myös palestiinalaisten tilanne, luonnon kauneus, perhesuhteet ja muistelua EST:n minimaratoneilta. Palestiinalaisten tilanteesta mieleenpainuvimpana keskusteluna oli 14-vuotiaan tytön pohdinta siitä, miksi palestiinalaiset eivät voi tehdä työtä pakolaisleirien ulkopuolella. Tytön isä on ammatiltaan insinööri ja elättää perhettään Shatillan leirissä pitämällään tupakkakaupalla. Tyttö pohti asiaa siltä kannalta, että syyrialaiset voi tulla Libanoniin töihin mutta palestiinalaiset, jotka asuvat Libanonissa ei voi tehdä työtä. Miksi näin on? Onko se reilua? Ei siinä paljon suomalaisella psykologilla ollut vastauksia annettavana.

Vaellus on suuri kontrasti leirien olosuhteisiin. Vuorilla on tilaa liikkua, hengittää raitista ilmaa ja nauttia myös hiljaisuudesta. Vaelluksella on myös mahdollisuus ylittää itsensä ja saada uskoa omiin voimavaroihin. Vaelluksen aikana lapset hakivat kontaktia aikuisiin. He pääsivät harjoittelemaan englanninkieltä. Moni lapsi tuli rohkeasti puhumaan. Osalla lapsista on niin hyvä englannin osaaminen, että se mahdollistaa syvällisempienkin keskustelujen käymisen. Yhteinen matkan teko näytti jälleen myös sen, että kommunikoida voi niin monella eri tasolla. Kieli ja puhuminen on vain yksi niistä.

Kotimatkalla tunnelma oli hiljainen. Suurin osa lapsista nukahti melkein heti autoon päästyämme. Osa tytöistä halusi, että istun heidän viereensä. He halusivat keskustella vielä kotimatkan. Keskustelujen teemana oli ikävä ja muistanhan heidät varmasti, vaikka lähdenkin pian takaisin Suomeen.  Neljätoistavuotias Rawan antoi minulle mukaan kirjeen, jotta en unohtaisi häntä.  Lopetan tämän blogi-tekstin hänen sanoihinsa.

” Birds can fly, water can dry, but my love for you will never die.”

 

 

Tänään ohjelmassa oli Wavelin pakolaisleirin vierailu. Wavel on pieni pakolaisleiri, jossa on noin 3000 asukasta. Wavel sijaitsee Baalbekissa, joka on noin kahden tunnin ajomatkan päässä Beirutista. Pakolaisleirin asukkaat tekevät töitä lähinnä rakennuksilla ja maatiloilla. Wavelin leirin asukkaiden haasteena on pitkä talvi, jolloin suurimmalle osalle miehistä ei ole töitä. Leirin työntekijät kertoivat, että miehet työskentelevät kesäisin 6kk ja säästävät tulonsa talveksi, jolloin töitä ei ole. Leirin naiset ovat ahkeria ristipistotöiden tekijöitä ja pystyvät sillä tienaamaan perheelle toimeentuloa myös talvisin.

BAS aloitti toimintansa Wavelin leirissä vuonna 1987 yhdellä huoneella.  2005 he saivat sveitsiläisten rahoittamana uuden keskuksen, jossa mekin vierailullamme kävimme. Wavelin leirissä BAS:lla ei ole päiväkotia eikä mielenterveyspalveluita. Leirissä on kaksi päiväkotia, jotka ovat toisten järjestöjen ylläpitämiä. Mielenterveyspalvelut Wavelin leirin asukkaille on tarjolla Beirutissa.

Myös Wavelin leiristä osallistuttiin Beirutin maratontapahtumaan. Heiltä osanottajia oli yhteensä 42, joista suurin osa oli lapsia. Monille lapsille matka Beirutiin oli ensimmäinen.

Tutustuimme leiriin kävellen. Se oli monille iloinen kokemus, koska saimme kohdata monia hyväntuulisia lapsia kaduilla. Moni matkalaisista sanoi, että ”on ihana kuulla lasten naurua.” Lapset tulivat myös kysymään englanniksi nimiämme ja esittelivät itsensä. Lapsilla ei ollut tänään koulua, koska oli Yasser Arafatin muistopäivä. Tänään hänen kuolemastaan on kulunut kuusi vuotta. Osa lapsista oli pukeutunut maastopukuihin ja palestiinalaishuiveihin. Lapset ja aikuiset valmistautuivat klo 17 alkavaan muistojuhlaan ja mielenosoitukseen. Tienvarsille laitettiin Arafatin kuvia,  viirejä jne.

Leirissä vierailun jälkeen menimme turisteina n. 5 minuutin matkan päässä oleville Baalbekin Rooman ajan antiikkisille raunioille. Rauniot olivat hienon näköisiä ja niissä oli mielenkiintoisia yksityiskohtia.

 

Keskiviikkona 10.11.2010 matkamme suuntana oli Etelä-Libanon. Vierailimme Saidan ja El-Bussin Family Guidance Centereissä, El-Bussin pakolaisleirissä ja lisäksi vierailimme Hizbollahin Mleeta-museossa.

Bussi nouti meidät aamulla sovitusti klo 8.30 hotellin edestä. Saidaan asti seuranamme  matkasi myös BAS:n toiminnanjohtaja Kassem Aina. Kassem esitteli Saidan family guidance centerin meille yhteistyössä paikallisen sosiaalityöntekijän kanssa. Saidan keskus on  uusi, vasta tänä vuonna avattu keskus. Keskuksen perustamisen on mahdollistanut Suomen Psykologien Sosiaalinen Vastuu, joka on tämän keskuksen ainoa tukija.

Keskus on perustettu todella tarpeeseen. Saidan alueella sijaitseva Ein el-Hilweh leiri on palestiinalaisleireistä väkirikkain ja levottomin.  Leirillä asuu 80 000 ihmistä. Ahtauden lisäksi leiri on hyvin levoton ja vaarallinen. Leirissä on usein palestiinalaisryhmittymien välisiä konflikteja. Kouluikäiset lapset joutuvat kulkemaan kouluun katua, joka on nimetty Kuolemankaduksi. Nimi tulee siitä, että ryhmien välillä on usein yhteenottoja, ja niissä on usein kuollut myös sivullisia. Lapset näkevät usein väkivaltaa ja ruumiita. Tällaiset tilanteet ja lisäksi lasten kokemukset sodasta ovat aiheuttaneet lapsille traumaattisia reaktioita. Monilla lapsilla on keskittymisvaikeuksia, painajaisia, vuoteen kastelua ja masennusoireita.

Saidan keskuksessa työskentelee kaksi psykologia, psykiatri, puheterapeutti, sosiaalityöntekijöitä ja psykomotorinen terapeutti (psychomotor therapist).  Keskus tarjoaa mielenterveyspalveluita alueella asuville palestiinalaisille ja libanonilaisille.

Ein el-Hilweh’n leirillä me emme vierailleet, koska se ei ole turvallista. Leiriin ei myöskään olisi helppo päästä, koska jokaista sisäänkäyntiä valvoo Libanonin armeija. Jokainen leiriin menijä tarvitsee armeijalta luvan vierailuun. Me näimme vain vilauksen leiristä bussin ikkunasta, kun jatkoimme matkaamme kohti Hizbollahin Mleeta-museota, joka sijaitsee Tyroksen suunnalla.

Mleeta-museo on Hizbollahin museo/muistomerkki. Museo esitteli Hizbollahin sissisodankäynnin historiaa, keinoja ja aseistusta. Turistikohde herätti matkalaisissa hyvin monenlaisia ajatuksia. Yksi matkalaisista sanoikin, että siinä on Hizbollahin tuleva Disneyland.

Keskiviikko päivä ei suinkaan päättynyt päivän ns. turistikohteeseen vaan Mleeta-museosta pääsimme vielä tutustumaan El-Bussin family guidance centeriin ja pakolaisleiriin. El-Bussin keskus tarjoaa palveluita Tyroksen alueella oleville pakolaisleireille ja alueella asuville libanonilaisille ja muillekin kansallisuuksille. El-Bussin keskus on avattu vuonna 2007. Heidän työryhmäänsä kuuluu kahdeksan sosiaalityöntekijää, psykiatri, psykologi, puheterapeutti ja psykomotorinen terapeutti. Palvelut on suunnattu 0-8 -vuotiaille lapsille ja heidän perheilleen.

Tyroksen alueella asuvilla palestiinalaispakolaisilla ja myös libanonilaisilla on paljon traumareaktioita. He elävät lähellä Israelin rajaa ja ovat kokeneet Israelin ja Libanonin sotatilanteet hyvin läheltä. Israelin hävittäjäkoneet tekevät päivittäin lentoja Tyroksen alueella, joka aiheuttaa pelkoa uudesta sodasta. Pelko ja traumareaktiot aikaisemmista sodista teettävät paljon työtä keskuksen työntekijöille. Työntekijät pitävät huolta omasta jaksamisestaan tiimityön ja työryhmän vertaistukea hyödyntäen.

El-Bussin leiri on avoin.  Sinne pääsimme ilman Libanonin armeijan lupaa. Leiri oli hyvin erilainen kuin esim. Shatilla. El-Bussin talot näyttivät ulospäin siisteiltä ja kadut olivat paljon leveämpiä kuin Shatillassa. Kaduilla saimme mm. seurata lasten jalkapallon peluuta, mikä olisi lähes mahdotonta Shatillassa.

 

Jo perinteeksi muodostunut EST-Shatillan mitalijuhla vietettiin kaksi päivää maratontapahtuman jälkeen. Perinne alkoi 2008, kun Extreme Survival Team perustettiin. Silloin päätimme, että minimaratoonarit ansaitsevat mitalikahvit niin kuin huippu-urheilijatkin – he ovat meille jokainen omalla uniikilla tavallaan huippuja!

Mitalijuhlat järjestettiin kolmannen kerran Shatillan pakolaisleirissä BAS:n toimintakeskuksessa.  Suomi-ryhmä saapui paikalle, kun järjestelyjä viimeisteltiin. Tunnelma oli iloisella tavalla jännittynyt ja odottava.  Siellä täällä vilahteli lapsia EST-paidoissa ja mitalit kaulassa.

Juhlat alkoivat sosiaalityöntekijä Jamilien puheella ja kakunleikkuulla. Kakussa säihkysi kolme kynttilää EST-toiminnan kolmivuotisen taipaleen kunniaksi. Ruokana oli tarjolla perinteisiä palestiinalaisia ruokia ja pieniä pitsoja. 

Ohjelman alettua lounas ja kakku jäivät toiseksi. Pääsimme seuraamaan perinteisiin palestiinalaisasuihin pukeutuneiden lasten dabke-tanssia. Dabke on perinteinen palestiinalainen tanssi.  Olimme hyvin vaikuttuneita lasten tanssista. Vauhtia ja rytmiä riitti! Lisäksi saimme kuulla lasten viulunsoittoa ja lasten kokemuksia minimaratonista.

Tänä vuonna Beirutin maratontapahtumaan osallistui yhteensä yli 800 palestiinalaispakolaista 10 eri pakolaisleiristä. Suurin osa osallistujista oli lapsia ja nuoria. Shatillasta osallistujia oli 126, joista 10-14 vuotiaita lapsia oli 80.  Lapset kertoivat kokemuksiaan tapahtumasta mm. seuraavasti: ”Osallistuminen antoi minulle energiaa, tunsin iloa ja toivottavasti saan osallistua myös ensi vuonna”.  Toinen tyttö kuvasi kokemustaan seuraavasti: ”Tuntui hyvältä osallistua, olin iloinen vaikka välillä väsytti.”

Tapahtumaan osallistui myös lasten äitejä.  Yksi äideistä kertoi, että juoksun/kävelyn aikana hänelle tuli mieleen oma lapsuus. Hän tunsi nuortuvansa. Lisäksi hän koki ylittäneensä itsensä ja näyttäneensä muille naisille, että hän pystyy tähän.  Hän haluaa jatkossakin pitää hyvää huolta omasta terveydestään.  

Minulle mitalijuhlat olivat hyvin vaikuttava tapahtuma.  Vuonna 2008 Kirstiltä ja minulta pyydettiin, että EST toiminta jatkuisi ja että tulisimme seuraavaan maraton tapahtumaan. Emme halunneet luvata jotain, mistä emme voineet olla varmoja pystymmekö sen toteuttamaan. Nyt on kolmas vuosi takana. En voi muuta kuin kiittää kaikkia EST-toiminnan tukijoita siitä, että olette avustuksilla mahdollistaneet sen jatkuvuuden. Se ilo, jota lapset, vanhemmat ja työntekijät ovat saaneet kokea, on sanoin kuvaamatonta.

 

Tiistaina 9.11.2010  meillä oli edessä matkan ensimmäinen pakolaisleirivierailu.  BAS:n bussi nouti meidät aamulla. Suuntana oli Shatillan pakolaisleiri, joka sijaitsee Beirutissa. Leiriin päästyämme kuulimme ensin Shatillan leirin sosiaalityöntekijä Jamilien esittelyn BAS:n toiminnasta Shatillassa. Heillä on tarjolla mm. päiväkotitoimintaa alle kouluikäisille lapsille ja erilaisia kerhoja lapsille ja nuorille. Lisäksi BAS:lla on hammashuolto- ja mielenterveyspalveluja sekä lapsille, nuorille että heidän perheilleen. BAS:n mielenterveystiimi käsittää mm.  psykologin, psykiatrin, puheterapeutin ja useita sosiaalityöntekijöitä. BAS suuntaa palvelunsa erityisesti niille, jotka ovat heikoimmassa asemassa.

Jamilie ja muut leirin sosiaalityöntekijät kertoivat meille myös leirin historiasta. Shatillan pakolaisleiri on YK:n alaisen UNRWA:n (United Nations Relief and Works Agency for Palestinian Refugees in the Near East) perustama vuonna 1949 Etelä-Beirutiin. Leiri perustettiin asuttamaan pakolaisia, joita virtasi alueelle Palestiinan pohjoisosista. Leirin pinta-ala on noin neliökilometri. Kuluneiden vuosikymmenten aikana pakolaisten käyttöön ei ole saatu lisää asuinpinta-alaa, mutta väestö on lisääntynyt. Uudet palestiinalaissukupolvet ovat syntyneet pakolaisuuteen Libanonissa. Kun asuintilaa on tarvittu lisää, leiri on kasvanut pystysuuntaan.

 

Tällä hetkellä Shatillan pakolaisleirillä asuu arviolta 17 000 asukasta. Asukkaat ovat pääosin palestiinalaisia, mutta edustavat myös muita arabikansallisuuksia. Pinta-ala on niin tarkkaan rakennettu, että talojen väliin jää vain kapeita kujia, jonne aurinko ei enää pääse paistamaan talojen seinien kasvaessa korkeutta. Leiri on kokenut monia traagisia tapahtumia. Se on ollut sotilaallisten hyökkäysten ja saartojen kohteena, mikä on merkinnyt kuolemaa, vammautumisia, rakennus- ja omaisuustuhoja, pakolaisten pakkomuuttoa. Pahin isku tunnetaan nimellä Sabran ja Shatillan verilöyly. 

 

YK:n pakolaisjärjestö UNRWA ylläpitää Shatillan leirissä kolmea koulua ja yhtä terveyskeskusta. Kouluissa luokkakoot ovat suuria; yli 40 oppilasta. Suurissa ryhmissä on vaikea huomioida oppilaiden erityistarpeita kuten esim. oppimisvaikeuksia. Lisäksi koulujärjestelmä toimii ranskalaisen opetusohjelman pohjalta, eikä sellaisenaan sovi pakolaisleirien lasten opetukseen. Lapset oppivat enemmän ranskan historiasta ja kulttuurista kuin omasta historiastaan. Koulupudokkaat ovat myös suuri huolenaihe. Osa nuorista keskeyttää koulutuksen, koska he joutuvat hakeutumaan työhön ja tienaamaan perheelle rahaa. BAS tukee ja kannustaa lapsia ja nuoria opiskelemaan, vaikkakin tällä hetkellä palestiinalaisilta on yli 70 ammatinharjoittaminen kielletty Libanonissa. Palestiinalaiset voivat tehdä työtä lähinnä leireissä tai ns. hanttihommia. Esimerkiksi lääkärikoulutuksen käynyt palestiinalainen ei voi toimia lääkärinä muuten kuin pakolaisleirissä. Minua jäi mietityttämään se, kuinka vaikea paikan edessä esim. BAS:n työntekijät ovat motivoidessaan nuoria opiskelemaan itselleen ammatin. Mikä on nuoren tulevaisuus, jos muutokseen ei ole todellista mahdollisuutta?

 

Shatillan pakolaisleirin asuinympäristön terveydelliset olot ovat äärimmäisen huonot. Asuintilat ovat kosteita ja erittäin ahtaat. Avoviemärit ovat terveyshaitta. Viemäriverkostoa pitäisi laajentaa huomattavasti. Leirin asukkaat juovat puhtaudeltaan kyseenalaista vettä, jota saadaan Beirutin kaupungin kehnon jakeluverkoston kautta. Vesi, joka tulee viemäriverkoston kautta, soveltuu oikeasti vain pesuvedeksi.

 

Ulkopuolisen on helppo eksyä leiriin, koska siellä ei ole nähtävillä kadunnimiä. Kaduilla täytyy tietää minne on menossa. Kun lähdimme tutustumaan Shatillan leiriin ryhmämme jakautui kolmeen pienempään ryhmään ja jokaiselle tuli yksi Shatillan sosiaalityöntekijöistä oppaaksi. Pienemmissä ryhmissä liikkuminen teki leirikierroksen mielenkiintoisemmaksi, koska se mahdollisti omien kysymysten ja intressien esiin nostamisen. Lisäksi se helpotti perheissä vierailua. Jokainen ryhmä vieraili yhdessä pakolaisleirissä asuvan perheen luona. Vierailujen kokemukset olivat hyvin vaikuttavia. Asunnot eroavat suuresti suomalaisista kodeista. Asunnot ovat pieniä. Sateella vesi tulee asuntoihin sisälle. Shatillan leirissä on myös päivittäin sähkökatkoksia, jotka kestävät noin kuusi tuntia. Perheen asunnossa, jossa vierailin, oli sähkökatkoksista johtuen viritetty valoja, jotka toimivat akuilla. En tiedä kuinka turvallisia nämä viritelmät ovat yhdistettynä veden sisääntuloon sateella. Levottomuuksissa vammautunut isä kertoi, että sähkökatkoksiin on tottunut, eivätkä ne erityisesti vaikuta arjen toimintaan. Minun on vaikea kuvitella, miten lapset pystyvät tekemään läksyjä pimeässä tai miten perhe suunnittelee ruuanvalmistuksen. On vaikea kuvitella, ettei se haittaa arkea. Toki itse olen tottunut siihen, että otan sähkön itsestäänselvyytenä.

 

Ikävistä kokemuksista huolimatta saimme nähdä leirissä paljon iloa ja lähimmäisen rakkautta. Ilon aiheita, joita palestiinalaiset nostivat esille tällä vierailulla oli mm. Beirutin maratontapahtuma, johon me suomalaisetkin olimme osallistuneet.  Me koimme itsemme tervetulleiksi, meidät otettiin vastaan rakkaudella ja lämmöllä. Kodeissa, joissa vierailimme, oli aina tarjolla kahvia tai teetä.

 

Perhevierailuiden jälkeen kävimme tutustumassa BAS:n käsityökeskukseen. Kauniit ja tarkkaan tehdyt ristipistotyöt ovat yksi elinkeino palestiinalaisille naisille. Heillä on mahdollisuus tienata perheelle rahaa tekemällä käsitöitä. Ristipistotyöt ovat kauniita ja suurin osa hyvin värikkäitä. Myytäviä tuotteita ovat mm. huivit, pikkukukkarot, käsilaukut, valokuvakehykset, kirjanmerkit ja postikortit. Käsityökeskuksen vierailun päätteeksi ryhmällä oli mahdollisuus tukea naisten työtä ostamalla suomalaiselle kukkarolle kohtuuhintaisia käsitöitä. Ostosten teko olikin vilkasta, moni osti jo joululahjoja ja osalla oli mukana pitkä lista tilauksia Suomesta.